Koska maanantai

phuuh. Varmaan eka päivä Veeran tänne tulon jälkeen kun päätin pysytellä illan kotona.. Olin jotenki tosi väsy vaikka päivä ei ees ollu pitkä. Söin tänään iltapalaks ruisleipää ja banaani juksaa ja tuntu ihan Suomelta. Ihan hassu olo tuli. Mä oon äärettömän ihmeissäni siitä, että mulle ei oo iskeny vielä mitään sietämätöntä koti-ikävää. Normaalisti se aina iskee. Tulee ikävä kaikkia fiiliksiä. Sitä kun tälleen loppu syksyllä/alku talvella rämpii kamalassa säässä kotiin, sit kotiin päästyä voi vaihtaa mukavat vaatteet ja juoda teetä. Sitä kun meen Sallalle kattoo Netflixii (tätä tuli harrastettua ihan liikaa viime kesänä..) Sitä kun istuu meiän vakkari kahvilassa kolmatta tuntia, kun ei vaan millään tee vielä mieli liikkua minnekään. Sitä kun käydään siskojen kanssa isillä syömässä. Sitä kun mun paras kaveri on aina siinä. Jasmia on ikävä. Ja mun siskoja. Ja äitiä ja isiä. Ehkä mulla on vähän koti-ikävä, mutta ei ollenkaan sellanen minkä kanssa en vois pärjätä. Oon tästä niin onnellinen, koska siis mä oon ikävöiny kotiin tosi usein, ja sillon kun oon halunnu kotiin, oon myös menny kotiin. Ennen tänne tuloa mua pelotti se, että luovutan kesken tän vuoden ja lähen kotiin. Jooo kyllä, vielä ei oo menny edes 2 kuukautta mun 12, mutta jotenkin mun luottamus itteen ja siihen että kyllä mä täällä pysyn, on kasvanu ihan hirveesti jo tänä aikana.