Pitkästä aikaa.. Mä oon ollut Suomesas nyt kaksi viikkoa. Oon vieläkin aika onnellinen. Oon onnellinen että voin soittaa mun siskoille, vanhemmille ja Jasmille että nähäänkö nyt heti? Oon onnellinen, että oon taas Joensuussa, joka on niin kaunis. Oon onnellinen, että mulla on oma aivan ihana koti ja koska täällä on niin hyvää ruokaa haha!
Kuvat on meidän West Coast road tripiltä, josta yritän myös vielä kirjotella myöhemmin. Mutta kilometrejä kerty sellaset vajaat 4000, muistoja, onnen ja ilon hetkiä varmaan miljoona.
Mä alotan nyt ens kuussa Cultural Caren meeting leaderinä täällä Joensuussa ja oon tästä tosi innoissani! Meillä on ensin koulutus Helsingissä ja sitten alan pitämään infoja täällä. Tää on kyllä ihan huikea ja kuin mulle tehty juttu! Infothan on vaan kerran kuukaudessa, mutta katon tuota enemmän sellasena kokemuksen kerryttämisenä. On ihanaa päästä innostamaan muita seikkailuun joka on ja tulee aina olemaan niin suuri osa mun omaa elämääni.
Mä en koskaan tainnu tehdä sitä yhteen vetoa mun vuodesta, joten voisin siitä sanoa nyt muutaman sanan. Mun vuosi oli mieletön. Se oli just eikä melkeen mitä lähdin sieltä hakemaankin. Rohkeutta, itseluottamusta, ystäviä, seikkailuja, kielitaitoa. Musta tuntuu, että mulla oli aika erilainen asenne vuotta kohtaan kuin monella muulla lähtijällä. Enkä siis tätä nyt sano niin että omani olisi parempi tai huonopi, erilainen vaan. Mä lähdin kohti vuotta asenteella, että se tulee olemaan minun vuosi ja se tulee menemään juuri niinkuin minä päätän. Olin tehnyt töitä jo monta vuotta ennen lähtöä, ja asuin omillani. Tiesin että ainut mikä tässä muuttuu on se, etten asu enää omillani. Tiesin että töihin sinne mennään. Ajatuksenani oli aina hoitaa työni mallikaasti ja näin luoda hyvä luottavainen ilmapiiri vanhempien kanssa. Tiesin myös, että jos meinaan vetää herneen nokkaan jokaisesta erimielisyydestä niin vuodesta ei varmasti tulisi kovin kummoinen... Olin asioissa joustava koska mieluummin vaan hoidin asiat niin.
Vapaa-aika oli sitten sitä minun aikaani. Mielestäni tulin vuoden aikana osaksi perhettä, mutta omalla tavallamme. Tiesin että vanhemmat tekisi mitä vaan vuokseni ja he pitivät aina huolen että minulla on kaikki kunnossa. Rakastan poikia ihan hirmuisesti vaikka ne joskus ajoivatkin ihan hulluuden partaalle haha... Mutta kukapa 3+5vuotias ei?? Sain kaiken tämän ilman joka iltaista family dinneriä, tai yhdessä vietettyjä viikonloppuja. Olin osa perhettä, mutta vietin oman aikani omia juttujani tehden. Mä tykkäsin ihan vaan hengailla mun huoneessa. Oli ihanaa kun sai vaikka rauhassa siivoilla tai skypetellä kotiin. Tää on ollu mulla kyllä aina, nautin yksin olosta melkeinpä yhtälailla mitä nautin ihmisten seurasta. Mulle se on tosi tärkeetä, että joskus vaan viettää aikaa ihan yksinään.
Sitten tottakai aikaa kului mun ihan ykköskavereitten kanssa. Kim oli ihana kun sille sai aina vaan soittaa ja se aina tuli mun kanssa järvelle hengaa tai pubiin pelaamaan bilistä. Dominikan kanssa saatettiin vaan soitella iltasin sellasia maratooni puheluita jos ei jaksettu liikkua minnekään...
Jenkeissä ollessa me aina tehtiin tosi paljon.Viikonlopuille piti aina keksiä jotain kun kaikilla oli aikaa ja jotenkin pitää saada ajatuksia muualle. Käytiin kajakoimassa(?), seinäkiipeilemässä, Cityssä, baarissa, vaeltamassa ties missä, shoppailemassa, leffassa, mitä ikinä..Tätä mä haluun tuoda enemmän mun arkeen tännekin. Sunnuntaina pääsen vihdoinkin Kolille!! <3
Näissä maisemissa eleltiin kyllä elämäni onnellisempia hetkiä.
Jenkeissä oli aika ajoin ihan hemmetin vaikeeta ja raskasta. Pojat ei käyttäytyny, kavereiden kanssa tuli erimielisyyksiä, kotikotona sattui jotain milloin tuntui, että pitäisi olla siellä, työt uuvutti tai turhautti. Silti kaiken sen jälkeen, mä en voi sanoa vuodesta yhtäkään negatiivista sanaa. Jokaisen vaikeuden korvaa 10 huikeaa, positiivista, aivan ihanaa kokemusta ja muistoa joita minulle vuodesta jäi.
Kiitos, hei.
